“Vieläkö sinä niitä rassukoita hyysäät?”

Eräs tuttava, joka tietää mitä teen työkseni, kysyi minulta törmätessämme sattumalta: “Vieläkö sinä niitä rassukoita hyysäät?” Ei hän varmaankaan pahaa tarkoittanut, tokaisi mitä sylki suuhun toi jotain työstäni sanoakseen. Tokaisu sai minut ajattelemaan stereotypioita ja ennakkokäsityksiä.

Mietin EVVK-hankkeeseen osallistuneita miehiä; työttömiä, työllisiä, opiskelijoita, yksikseen asuvia, perheellisiä, isiä, vanhempiensa luona asuvia, isättömiä, äidittömiä, moottoreita rassaavia, metsästäviä, himourheilijoita, mielenterveyskuntoutujia, yksinäisiä, rikollisia, miehiä. En muistanut yhtään rassukkaa. Myönnetään, että loukkaannuin miesten puolesta.

EVVK-hankkeeseen on päätynyt miehiä, joilla kaikki asiat eivät ole viimeisen päälle kunnossa. Osalla on ollut isompia, toisilla pienempiä asioita järjestettävänään. He ovat päättäneet hyödyntää tarjolla olevaa tukea ja apua. EVVK:n toiminta on kokonaan vapaaehtoista, joten kysymys on nimenomaan kunkin miehen omasta valinnasta tulla tai olla tulematta mukaan.

Tekeekö avun hakeminen heistä rassukoita? Onko mies, joka myöntää itselleen, ettei pärjää jossain elämänsä tilanteessa tai asiassa ennakkokäsityksen mukaisesta läpeensä rassukka?

Yleensä nuori mies on varsin selvillä vanhempiensa, opettajiensa, aikuisten ja yhteiskunnan odotuksista, mutta hänellä ei ole voimia vastata niihin. Itse pitäisi tietää ja päättää, mutta harkinta-aikaa ei anneta tai ainakin se pitäisi täyttää jollakin tuottavalla ja hyödyllisellä kyseenalaistamatta.

Parasta syrjäytymisen ehkäisyä (karmea sana tuo syrjäytyminen!) olisi kohdata ihminen ilman liian painavia ennakkokäsityksiä. Etenkin voisi unohtaa ajatukset siitä, millainen miehen pitäisi olla ja miten tämän pitäisi pärjätä.